26.1
Yhdysvallat
The Devil All the Time huokuu joka solullaan tahtotilaa tehdä Suuri Amerikkalainen Elokuva (En ole tietoinen tällaisen käsitteen määrittely-yrityksistä, mutta silti se kaikui koko elokuvan ajan päässäni).
Suuressa mitassaan, melkein 2,5 tunnissa, TDAT kattaa Suuren ajanjakson. Suuren kahdella tapaa: ensinnäkin yli 20 vuoden mittaisen, ja toiseksi historiallisesti merkittävän, mullistavan, ikonisen ja populaarikulttuurissa loppuun asti kulutun ajanjakson toisesta maailmansodasta Vietnamin sotaan. Elokuvan kuvasto on myös americanan kyynisemmän laidan Suurta kuvastoa: seepiafiltterin läpi näemme lipeviä saarnaajia, perämetsän pyssysankareita, sarjamurhaajia, kieroja kyttiä ja huoria, vanhoja amerikanrautoja ja pilottilaseja.
Suuressa käsikirjoituksessa rinnastetaan fyysinen väkivalta ja fundamentalistisen uskonnon henkinen väkivalta, isien synnit ja
(sota-) traumat periytyvät pojille ja syntisiä rankaistaan.
Suuressa käsikirjoituksessa punotaan huikentelevaisin vedoin, myyttisiä mittasuhteita saavien sattumien kautta lukuisat sivujuonet nippuun ja lopun väkivaltaisiin yhteenottoihin.
Mieleen tulee toinen Suuri Amerikkalainen Elokuva, There Will Be Blood. Myös siinä rinnastetaan fyysinen ja henkinen väkivalta (americanan kaksi suurta linjaa: kapitalismi ja uskonto), myös siinä juostaan kilpaa kohti veristä loppua. Yksi näiden elokuvien olennaisista eroista paljastuu jo elokuvien nimissä. There Will Be Bloodissa väkivalta on tietynlaisen arvomaailman, tietynlaisten henkilöhahmojen ja heidän välisten jännitteiden vääjäämätön loppu. The Devil All the Timessa pahuus ja väkivalta ovat läsnä ensimmäisestä kuvasta viimeiseen ilman yhtäkään hengähdystaukoa tai toivonkipinää. Samalla myös ilman minkäänlaista jännitettä. Väkivalta ei yllätä tai järkytä tai edes kiinnosta, jos elokuvan sisäisessä maailmassa kaikki ovat väkivaltaisia ja jokainen tapahtuma on väkivaltainen.
The Devil All the Time on teknisesti taidokas elokuva. Mutta maailmankuva, jonka elokuva meille haluaa välittää, on ankea, kulmikas, lattea ja jopa epäuskottava. En ole mikään moralisti. Väkivalta tai ankea maailmankuva eivät häiritse minua elokuvissa moralistiselta kantilta, vaan esteettiseltä (siis silloin jos ne häiritsevät). TDATn ankea maailmankuva on täysin tyhjä ja perusteeton, pelkkä esteettinen silmänkääntötemppu. Se ei sano mitään oleellista tai mielenkiintoista ihmisestä tai yhteiskunnasta. Se ei saa katsojaa osallistumaan, järkyttymään tai lumoutumaan. Näennäisen raju väkivalta vaikuttaa itsetarkoitukselliselta rajuilulta, hei vittu oisko siistiä jos ristiinnaulittaisiin koira!?
Koirien ristiinnaulitseminen voisi olla siistiä sinänsä, mutta TDATn hirvittävä halu olla Suuri Amerikkalainen Elokuva jyrää päälle. On pakko vetää suuria linjoja, luoda illuusio siitä että sanoo jotain tärkeää ja merkityksellisyyttä, Suurta. Kaikkein kipeimmin tämä tarve manifestoituu raspikurkkuisen kertoja-auktoriteetin käytössä. Kertoja tietää kaiken ja paasaa paasaamistaan, osin silottaakseen monimutkaisen juonen kuvioita, osin ihan vain tärkeilläkseen. Eräässä omituisessa kohdassa kertoja solvaa erästä elokuvan monista sairaista mulkuista sairaaksi mulkuksi. Miksi tällainen tarpeeton osallistuminen, miksi tällainen vielä tarpeettomampi alleviivaus? Kyllä mä nyt näen että se on sairas mulkku.
Sairaista mulkuista puheenollen, niitä elokuvassa riittää. Maailma on ankea paikka ja täällä riittää pahoja ihmisiä. Jos on onnistunut tällaisilta oivalluksilta välttymään siviilielämässään niin sen voi mennä todentamaan ihan vaikka Wikipedian satunnainen artikkeli -painiketta aikansa hakkaamalla.
Mistä saankin kiikkerän aasinsillan seuraavaan pointtiini, siihen että TDAT on vuonna 2020 ilmestynyt elokuva. Länsimaisen populaarikulttuurin pakkomielle 40-60 -lukuihin alkaa jo ahdistaa rintaa. Totta kai ehdotus Suureksi Amerikkalaiseksi Elokuvaksi sijoittuu juuri noihin vuosiin. Askelmerkki askelmerkiltä näemme sodan, jenkkirassin, pirtelöbaarin, purukumin ja rocknrollin. Väkivaltaa tahdittavat ajan ikivihreät, hirviömäinen tyylikeino jonka luomiseen Scorsese ei taida olla kovinkaan syytön. Ja totta kai radiosta tulee niitä iänikuisia Vietnam-uutisia. Totta kai 1960-luvun puoliväliin päättyvä elokuva päättyy puhkikuluneeseen uudenajan symboliin, kleinbusilla ajelevan pitkätukan kyytiin. Ennen vuotta 1967 Yhdysvalloissa vaikutti varmaan (en kaiva lähdettä vaan mennään vanhalla kunnon mututuntumalla) kourallinen, ehkä kymmenisen tuhatta tunnusmerkillistä hippiä pitkine helmin koristeltuine hiuksineen. Epookkielokuvissa nuo parituhatta alkuhippiä ovat kuin Joulupukki tai Slash, kerkeävät sadoille syrjäteille ja tuhansiin kotihippoihin samaan aikaan.
Miksi vaivauduin tärkeämmän tekemisen kustannuksella kirjoittamaan kauhean vuodatuksen tästä elokuvasta? Vastaus on sama kuin usein muulloinkin, harmitus hukatun potentiaalin äärellä. Robert Pattinson on varmaan mielenkiintoisin nuori nykytähti. Antonio Campos tuntuu olevan erittäin pätevä ja lahjakas elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Sitten kaikkea tätä lahjakkuutta syydetään yritykseen tehdä jälleen yksi Suuri Amerikkalainen Elokuva, jälleen yhteen iänikuiseen epookkiin, jälleen yhteen pulpfictionin tarpeettomaan äpärälapseen, jälleen yhteen nihilismin ja americana-kitschin tyhjiin ammentamalle yleisölle kohdennettuun nihilismin ja americana-kitschin tyhjentämään elokuvaan. Elämme ihan mielettömiä aikoja. Jos joku haluaa tehdä Suuren Amerikkalaisen Elokuvan, soisi sen yrityksen kohdistua nykypäiväämme. Ihan vaikka epäonnistumisen ja erehtymisen kustannuksella. Lopputulos olisi varmasti mielenkiintoisempi kuin tuhannes keskinkertainen elokuva populaarikulttuurin ylivoimaisesti kolutuimmasta ajanjaksosta.
Login
Home
8 Lists
Collections
