Kliseisessä asetelmassa elämän kovettama elinkautisvanki komennetaan sokean maalaispapin apulaiseksi. Hazardin esittämä vanki kieltäytyy taloustöistä ja hänen kontolleen jää papille saapuvan runsaan kirjeenvaihdon lukeminen. Siinä opitaan, tutustutaan ja sovitetaan. Mielenkiintoisin kysymys on kysymys papin apualttiuden juurisyystä: auttaako hän lähimmäisiään vain tunteakseen itsensä hyödylliseksi? Jos perustaa elämänsä vain ja ainoastaan altruismille, muuttuuko se vain ja ainoastaan egoismiksi?
Elokuvaohjaajaa leikkivä Klaus Härö tekee pintakoreita, hygieenisia epookkielokuvia kaappikelloista, koivulehdoista sekä putipuhtaissa epookkivaatteissa kaukaisuuteen kaihoisasti toljottavista ihmisistä. Taustalla pimputtaa peruskoulun kuvismaikkojen isonappiset ja -taskuiset värikkäät mekot mieleen tuova haikea piano. Postia pappi Jaakobille on tosin paljon parempi elokuva kuin vaikkapa ällönmairea Äideistä Parhain, minkä toki luen pääosin pääosan Heikki Nousiaisen harteille. Lopussa elokuva solmitaan paperinmakuisen sattuman kautta kauniille rusetille, poskelta pyyhitään kyynel ja teatterin lämpiössä katsoja lienee jo unohtanut elokuvan.
EDIT Kaverini väitti Härön maininneen jossain haastattelussa esikuvakseen Bressonin. Tästä suivaantuneena lähdin googlettelemaan ja löysinkin Jarno Mällisen Kaltio-lehteen kirjoittaman arvostelun eräästä toisesta Härön elokuvasta, jossa hän sattumalta yhtyy tuntemuksiini:
''Härön kieltäytyminen draamallisista yllätysvedoista ja tehokeinoista saa ajattelemaan Robert Bressonin elokuvia. Niissä kieltäymys menee niin pitkälle, että on kuin valkokangas rakoilisi maallisen väistyessä ja aavistus tuonpuoleisesta pyrkisi esiin. Bressonilaista transsendenssia Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan toteuta, siihen se on pidättyvyydestään huolimatta liian koristeellinen. Se ei sanoudu irti maailmasta, vaan sen tyylikäs kuvakerronta, elämänmakuiset roolisuoritukset ja haikailevan kaunis pianomusiikki – jonka käyttö jää onneksi minimiin – pysyttelevät realismin valtaväylällä.''
Loppuhuomiona vielä, että sanaparista realismin valtaväylä, on nimenomaan jälkimmäinen eli valtaväylä Härön kohdalla kaikkein kuvaavin. Härö tekee nimenomaan valtaväylän elokuvia, kliseisiä, keskinkertaisia, käsityöläismäisiä ja kasimiinuksia. Härön elokuvien saama suitsutus suomalaisessa mediassa on mitä surullisin esimerkki elokuvahistoriamme vaatimattomuuden vuoksi tappiomentaliteettiin suistuneista kriitikoista. Härön elokuvista tunnutaan pitävän vain siksi, etteivät ne ole huonoja. Aktiivisen surkeuden puute riittävät surkeiden elokuvien väsyttämille kriitikoille.
''Jos teos ei esitä uusia kysymyksiä eikä kyseenalaista valmiita vastauksia, niin missä sen substanssi piilee?''
Mällisen retoriseen kysymykseen vastaan vielä: ei missään. Vannoutuneena näennäis-sisällöttömän viihteen ystävänä eniten vituttaa tällaiset häröläiset elokuvat, joissa ei ole substanssia, mutta jotka eivät viihdytäkään.
Login
Home
8 Lists
Collections
