3.4
Iso-Britannia
Modernia kauhua katsoessani tulee olo kuin olisin Mötley Crueta fanittava Rumba-toimittaja arvioimassa Lauri Ainalaa. En vain hokaa. Genre ei ole minun, suurin osa modernin elokuvakerronnan jipoista ei ole mieleeni. En kykene kummoiseen objektiivisuuteen. Niin tämä Saint Maud. Indiehkö brittikauhu, naisohjaaja Rose Glassin debyytti tuntui saavan ilmestyessään suitsutusta osakseen kautta linjan. Elokuvassa yläkerrasta komentoja vastaanottava, hurskaudessa askeettisesti kilvoitteleva hoitsu leikkii Jeesusta hoitaessaan hedonistista ja ateistista syöpäpotilasta. Kompaktissa elokuvassa hoitsun jama huononee tasaista janaa alusta loppuun. Syöpäpotilas tulee kärsimään, sen arvaa lapsikin. Katsojan osaksi jää sen puntarointi ja jännääminen, että ovatko hoitsun hallusinaatiot sekä jutelmat Jumalan kanssa sittenkin totta vai sittenkin hullun houretta.
Henkilökohtainen ongelmani tämän sapluunan elokuvissa on sitoutumisen puute. Jos elokuva on vain yksi ahdas ikkunaton kujanjuoksu, ja ainoana luuna katsojalle heitetään jokseenkin tautologinen onko tämä totta vai ei -pähkinä, ei jää paljon pinta-alaa josta tarttua kiinni. Siispä, päähenkilön (hienosti näytelty!) jama ei sitouta, sillä huonosti siinä käy kummiskin.
Kun ennalta-arvattava, kaavamainen putkijuoksu ei tarjoa paljon sisällön puolesta*, katse kiinnittyy muotoseikkoihin.
Ja muodollisesti Saint Maud on lattiasta kattoon pelkkää modernin kerronnan kulunutta jippoa toisensa perään. Hans Zimmerin lanseerama bassotorvi töräjää, 90 prosenttia kuvista on tummia, läheltä ja käsivaralla. Houreisissa kohdissa on syvästi epätarkkoja kalansilmäkuvia ja selkäpiitä puistattavia ääniefektejä. Välillä tietokonevelho laittaa maiseman hengittämään digitaalisesti. Lopun pohjanoteerauksessa kun paholainen ilmestyy, sen ei anneta olla paholainen luultavasti, vaan hihasta vedetään halvimmat tehokeinot: digitaalisesti hirviöity naamataulu, jumpscare ääniefekteineen sekä möreä moottoripyöräkerho/mordor -puhe. Aivan loppukohtauksen jälkeen tulee vielä modernin elokuvakerronnan suurin keskari katsojan naamalle, ruudun täydeltä tärähtävä elokuvan nimi ikään kuin kertauksena kuka tässä nyt vittuilee. Mikki tippuu. Ei muuten ärsyttäisi mutta Saint Maudissa saattaisi olla potentiaalia muuhunkin kuin tärkeilevään kliseekaruselliin.
''Piinallisen rankka sukellus häiriintyneeseen mieleen'' ''Yksittäiset harhanäyt säikäyttävät parhaimmillaan kunnolla ja väkivalta, kun sitä näytetään, kouraisee syvältä'' kirjoittaa Juha Typpö 4/5 antaneessa arviossaan. Katinkontit sanon minä.
*Ehkä joku teologi saa Pyhän Maudin hahmosta jotain irti mitä minä en saanut. Minusta uskonnollinen kattaus oli tässä tapauksessa pelkkä kattaus. Hulluuden olisi voinut vaihtaa toisensorttiseksi eikä elokuva olisi kummemmin muuttunut.
Login
Home
8 Lists
Collections
